Nythän on siis niin, että on se kummallista, kun ei koira saa päättää, milloin mennään ulos, ja kauanko siellä ollaan! Ei voi tämä haukku käsittää sitä, että kun olen lirutellut ja kaiken tehnyt jo kadun varteen, niin SILTI pitää vielä jolkutella ympäri korttelia, eikä edes roskapusseja anneta haistella rauhassa! Kyllä se nyt niin on, että tämä touhu näiden Ihmisten kanssa on välillä aivan eriskummallista. Ne vie minut ulos kun niitä huvittaa, ja kuljettavat ympäriinsä vaikka minulla ei tarvetta mitään olisi tehdäkään! Varsinkin hyisemmällä säällä olisi varsin mukavaa hilppaista nopeasti takaisin kotiin ja lämpimään, mutta EI, pitää mennä viipottaa pitkin katuja Ihmisten perässä! Ja kun sitten viime etapilla hiukan otan spurttia ja yritän ehtiä ensimmäisenä ovelle, niin eikös Tyttö jää sinne seisomaan kadulle kun vähän kiskaisen, eikä liiku mihinkään ennen kuin minä hellitän ja odotan sen vierellä.
Minä olen tänään jekkuilut vähän niille, tuota sängynpeitettä on mukava kiskoa hampailla, ja aina kun ne ovat minut laittaneet makuupaikalleni, niin olenpa salamana siitä sännännyt leikkimään heti kun Ihmisten selkä on välttänyt. Ei tätä koiraa ihan niin helposti kuulkaas kesytetä, minulla on susien verta suonissa ja osaan kyllä pitää oman pääni! Täällä meidän nukkumishuoneessa on myös joinakin päivinä semmoinen kummallinen kapine, Tyttö tuo sen aina välillä - se seisoo kahdella jalalla ja siitä roikkuu kaikennäköisiä riepuja, mitä lie siinä riepujaan roikottelevat nuo Ihmiset. Minä niiden kanssa yritin leikkiä vähäsen - koska koiranpennun elämänhän kuuluu olla leikkiä ja temmellystä! Mutta ei, heti kun olin vähän jostakin rievunkulmasta saanut kiinni ja koko höskän hauskasti heilumaan, niin sieltä se Tyttö jo taas viipotti jalkojaan tömistellen ja pisti tämän tytön takaisin makuupaikalle. Kyllä tassuja tutisuttaa kun tekisi niin mieli mennä taas vähän tuosta rievusta nykäisemään, ties vaikka saisi koko höskän kaatumaan! Ei pieni koira jaksa ymmärtää semmoista touhua, että ulottuville pistetään asioita, joihin ei sitten kuitenkaan saa koskea! Pistäisivät piiloon ja pois semmoiset jutut, sitä mieltä minä olen. Ja olen myöskin sitä mieltä, että jos ihmiset yrittävätkin koiriaan kouluttaa ja kaulita oman mielensä mukaan, niin kyllä voisi meillä haukuillakin olla välillä muutama sanottavana Ihmisten käytöksestä. Ihan kummallista kiljuntaa tuolla Tytöllä välillä kun vähän harjoitan koiranpennun temmellystä ja ilakointia! Voisi sekin välillä vähän relata, Tyyppi ei onneksi ole samanlainen hötkyilijä kuin Tyttö. Mutta osaa se Tyttö kyllä helliäkin, eilisiltana se oli taas sitä minun maistamaani esinettä tarkkailemassa sohvan nurkassa, kun tulin siihen katsomaan mitä Tyttö puuhailee - pääsinpä syliin asti, ja siihen silitykseen nukahdin Tytön syliin, se vasta oli mukavaa!
Iltamuonat ovat masussa ja kohta taas pistävät minut makuupaikkaa kohti, alkaa olla semmoinen kutina tämän koiran kuononkärjessä. Pitäkäähän kuomat korvat höröllä ja kuono tarkkana, täältä tulee postia taas!
Ninjakoira kuittaa,
Pinja
tiistai 17. helmikuuta 2009
maanantai 16. helmikuuta 2009
Sivistyksestäkö vatsanpuruja?
Hei taas,
pistänpä muutaman tassunmerkin taas edellisen jatkoksi kertoakseni, mitä sittemmin on koiran elämässä tapahtunut. Eilispäivänä olin kaikessa rauhassa loikoilemassa makuupaikallani, kun huomasin Tytön yöpöydällä mielenkiintoisen näköisen asian. Olen nähnyt Tytön pitävän sitä käsissään iltaisin ennen valojen sammuttamista, mutta nyt kun se oli siinä ulottuvilla, niin päätinpä itsekin hiukan nuuhkaista, mikä tämä juttu oikein on olevinaan. Haistelin sitä ensin vähäsen, mutta ei siitä oikein saanut irti mitään pelkän hajun perusteella, niin päätin hiukan maistaa...materiaali oli aika heppoisaa, se mureni hyvin hampaissa ja monta lehtistä pystyi helposti repäisemään irti kerralla. Mutta juuri, kun minä olin muutaman haukkaisun siitä saanut irti, niin eikös Tyttö tullut huoneeseen! Se sai jonkinmoisen hyperkohtauksen, kiljui kaula pitkänä 'Mun Coelho!!' tai jotakin sentapaista, nappasi esineen minulta (vaikka minä sitä vähän vain maistoin! Eihän se nyt sille pahaa tee...), katsoi tuimasti ja yritti kai saada minut ymmärtämään, ettei se ollut pienen koiran leluksi tarkoitettu. Höh, no sitten sitä ei kyllä tarvitse pienen koiran ulottuville laittaakaan, sanon minä! Illalla Tyttö sitä katseli taas ennen valojen sammutusta, ihan hyvin se näytti vielä Tytölle kelpaavan, vaikka minä sitä vähän kokeilin. Sitten se pisti sen jemmaan niin, etten minä sitä enää yletä ottaakaan.. Se esine oli kyllä eriskummallinen, olisin mielelläni sitä vielä hiukan tarkemminkin tutkinut. Se vaikuttaa hyvin tärkeältä Tytölle, minusta vaikuttaa että niissä pienissä merkeissä mitä sen esineen lehtisillä on, että niissä on jokin sanoma. Jokin hyvin sivistyksellinen sanoma! Mutta enpä päässyt siitä sanomasta selville vaikka yritin, taitaa olla niin, että me koirat sulatamme parhaiten semmoista sivistystä, mikä sulaa massussa. Tuon esineen maistamisesta meni minun massuni nimittäin hiukan kummalliseksi, että taidanpa jättää kokeilun tähän kertaan!
Mutta eipä siinä vielä ollut kaikki. Sattui niin kummallisesti, että juuri kun olin iltaruokaani odottelemassa (vaikka minä olen kyllä sitä mieltä, että koiralla pitäisi aina olla ruokaa saatavilla!), niin ovesta tuli kaksi aivan vierasta ihmistä ja niillä oli mukana KOIRA. Siis minun kotiini tulivat! Tyttö ja Tyyppi näyttivät tuntevan ne, Tyttö sitten otti minut syliin kun se karvainen kaveri tuli kohti - se katsoi vähän kummallisesti ja liikkuikin hitaasti, luulen että sillä oli vuosia takanaan aika monta enemmän kuin minulla. Ihan veikeä kumppani se olikin, vaikka ensin minua vähän jännitti. Tosin ei siitä leikkikaveria saanut, minä yritin sitä leikkiin kannustaa, hyppäsin kuonon edessä ja yritin napata hännästä, että siihen olisin saanut vähän liikettä, mutta se vain löntysti edes takaisin ja yritti minua välillä kovistella haukulla tai murinalla. Mutta en minä sen murinoita uskonut, eihän se edes saanut minua kiinni kun juoksin siltä karkuun! Se oli aika veikeää se, Tyttö välillä kyllä otti minut pois sitä härnäämästä, vaikka leikkiä minä vain halusin! Sillä toisella koiralla oli myöskin kauhea jano koko ajan, se lupsutti minun kupistani vettä jatkuvalla syötöllä niin, että kun yksi kupillinen riittäisi tälle koiralle koko päiväksi, niin sillä kaverilla kupillinen meni kerralla! Se oli aika huisia. Ja minun ruokaanikin se havitteli, mutta Tyttö piti minun murkinat onneksi etäämmällä niin, ettei tuo niihin päässyt tassujaan laittamaan. Olisi varmasti menneet nekin hujauksessa sen masuun! Eivät ne meillä kylläkään kauaa viihtyneet, me menimme Tytön ja Tyypin kanssa ulos pisulle samalla, kun ne lähtivät. Sillä toisella koiralla ei kylläkään ollut narua kaulassa, se löntysteli ihan tuosta noin vaan ihmistensä perässä, aika epäreilua minusta. Ja minä kyllä näytinkin sitten mitä mieltä olen tästä naruilusta, pistin tassujarrut päälle saman tien kun ulos päästiin enkä liikkunut mihinkään, vaikka Tyttö yritti jotakin herkkumuroa minun kuonon eteen tuoda. No, nuo ihmiset on tietysti voimakkaampia niin enhän minä kauaa siinä jaksa jarruja pitää, mutta kylläpä olen huomannut että Tytön naama muuttuu heti, kun tämä koira pistää jarrua päälle! Että siitäs saavat, tietävätpä, että tällä koiralla on mielipide siitä, kuljetaanko narun jatkona vai vapaana juosten!
Nyt on päiväunien aika, tuo Tyttö yrittää välillä minua saada nukkumaan silloinkin, kun ei minua yhtään nukuttaisi, vaan mieluummin meuhkaisin huopani kanssa tai juoksisin rallia ympäri taloa. Mutta kun hetkeksi menen maate makuupaikalleni, niin uni tuleekin ihan yllättäen - pieni kun vielä olen, niin väsymys tulee aika sukkelaan! Taidanpa vetäytyä maate, kun herään, niin onkin taas toivottavasti murkinaa tiedossa (minä näin sen kupin jo täynnä murosia, Tyttö on sen valmiiksi laittanut, ja siitä tiedän, ettei enää kestä kauaa)!
Ninjakoira kiittää ja kuittaa,
Pinja
pistänpä muutaman tassunmerkin taas edellisen jatkoksi kertoakseni, mitä sittemmin on koiran elämässä tapahtunut. Eilispäivänä olin kaikessa rauhassa loikoilemassa makuupaikallani, kun huomasin Tytön yöpöydällä mielenkiintoisen näköisen asian. Olen nähnyt Tytön pitävän sitä käsissään iltaisin ennen valojen sammuttamista, mutta nyt kun se oli siinä ulottuvilla, niin päätinpä itsekin hiukan nuuhkaista, mikä tämä juttu oikein on olevinaan. Haistelin sitä ensin vähäsen, mutta ei siitä oikein saanut irti mitään pelkän hajun perusteella, niin päätin hiukan maistaa...materiaali oli aika heppoisaa, se mureni hyvin hampaissa ja monta lehtistä pystyi helposti repäisemään irti kerralla. Mutta juuri, kun minä olin muutaman haukkaisun siitä saanut irti, niin eikös Tyttö tullut huoneeseen! Se sai jonkinmoisen hyperkohtauksen, kiljui kaula pitkänä 'Mun Coelho!!' tai jotakin sentapaista, nappasi esineen minulta (vaikka minä sitä vähän vain maistoin! Eihän se nyt sille pahaa tee...), katsoi tuimasti ja yritti kai saada minut ymmärtämään, ettei se ollut pienen koiran leluksi tarkoitettu. Höh, no sitten sitä ei kyllä tarvitse pienen koiran ulottuville laittaakaan, sanon minä! Illalla Tyttö sitä katseli taas ennen valojen sammutusta, ihan hyvin se näytti vielä Tytölle kelpaavan, vaikka minä sitä vähän kokeilin. Sitten se pisti sen jemmaan niin, etten minä sitä enää yletä ottaakaan.. Se esine oli kyllä eriskummallinen, olisin mielelläni sitä vielä hiukan tarkemminkin tutkinut. Se vaikuttaa hyvin tärkeältä Tytölle, minusta vaikuttaa että niissä pienissä merkeissä mitä sen esineen lehtisillä on, että niissä on jokin sanoma. Jokin hyvin sivistyksellinen sanoma! Mutta enpä päässyt siitä sanomasta selville vaikka yritin, taitaa olla niin, että me koirat sulatamme parhaiten semmoista sivistystä, mikä sulaa massussa. Tuon esineen maistamisesta meni minun massuni nimittäin hiukan kummalliseksi, että taidanpa jättää kokeilun tähän kertaan!
Mutta eipä siinä vielä ollut kaikki. Sattui niin kummallisesti, että juuri kun olin iltaruokaani odottelemassa (vaikka minä olen kyllä sitä mieltä, että koiralla pitäisi aina olla ruokaa saatavilla!), niin ovesta tuli kaksi aivan vierasta ihmistä ja niillä oli mukana KOIRA. Siis minun kotiini tulivat! Tyttö ja Tyyppi näyttivät tuntevan ne, Tyttö sitten otti minut syliin kun se karvainen kaveri tuli kohti - se katsoi vähän kummallisesti ja liikkuikin hitaasti, luulen että sillä oli vuosia takanaan aika monta enemmän kuin minulla. Ihan veikeä kumppani se olikin, vaikka ensin minua vähän jännitti. Tosin ei siitä leikkikaveria saanut, minä yritin sitä leikkiin kannustaa, hyppäsin kuonon edessä ja yritin napata hännästä, että siihen olisin saanut vähän liikettä, mutta se vain löntysti edes takaisin ja yritti minua välillä kovistella haukulla tai murinalla. Mutta en minä sen murinoita uskonut, eihän se edes saanut minua kiinni kun juoksin siltä karkuun! Se oli aika veikeää se, Tyttö välillä kyllä otti minut pois sitä härnäämästä, vaikka leikkiä minä vain halusin! Sillä toisella koiralla oli myöskin kauhea jano koko ajan, se lupsutti minun kupistani vettä jatkuvalla syötöllä niin, että kun yksi kupillinen riittäisi tälle koiralle koko päiväksi, niin sillä kaverilla kupillinen meni kerralla! Se oli aika huisia. Ja minun ruokaanikin se havitteli, mutta Tyttö piti minun murkinat onneksi etäämmällä niin, ettei tuo niihin päässyt tassujaan laittamaan. Olisi varmasti menneet nekin hujauksessa sen masuun! Eivät ne meillä kylläkään kauaa viihtyneet, me menimme Tytön ja Tyypin kanssa ulos pisulle samalla, kun ne lähtivät. Sillä toisella koiralla ei kylläkään ollut narua kaulassa, se löntysteli ihan tuosta noin vaan ihmistensä perässä, aika epäreilua minusta. Ja minä kyllä näytinkin sitten mitä mieltä olen tästä naruilusta, pistin tassujarrut päälle saman tien kun ulos päästiin enkä liikkunut mihinkään, vaikka Tyttö yritti jotakin herkkumuroa minun kuonon eteen tuoda. No, nuo ihmiset on tietysti voimakkaampia niin enhän minä kauaa siinä jaksa jarruja pitää, mutta kylläpä olen huomannut että Tytön naama muuttuu heti, kun tämä koira pistää jarrua päälle! Että siitäs saavat, tietävätpä, että tällä koiralla on mielipide siitä, kuljetaanko narun jatkona vai vapaana juosten!
Nyt on päiväunien aika, tuo Tyttö yrittää välillä minua saada nukkumaan silloinkin, kun ei minua yhtään nukuttaisi, vaan mieluummin meuhkaisin huopani kanssa tai juoksisin rallia ympäri taloa. Mutta kun hetkeksi menen maate makuupaikalleni, niin uni tuleekin ihan yllättäen - pieni kun vielä olen, niin väsymys tulee aika sukkelaan! Taidanpa vetäytyä maate, kun herään, niin onkin taas toivottavasti murkinaa tiedossa (minä näin sen kupin jo täynnä murosia, Tyttö on sen valmiiksi laittanut, ja siitä tiedän, ettei enää kestä kauaa)!
Ninjakoira kiittää ja kuittaa,
Pinja
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
Here Comes The Hotstepper
Heipähei,
nimi on Pinja, väri musta-valkoinen (black on white, ei toisinpäin), dalmatialaiseksi kutsuvat. Silmät taivaansiniset, ja luonne villi mutta suloinen, kuten asiaan kuuluu. Pyrähdin maailmaan ennen joulua viime vuoden puolella, ensimmäiset kahdeksan viikkoa asuin yhdeksän sisareni kanssa (vaikka pienin olinkin, niin pintani pidin kyllä sitkeästi, siinä sait isommat veljet tuta tassuissaan kuka on the ninja dog!!), sitten pörrötukkainen Tyttö tuli hakemaan minua kahden muun kummajaisen kanssa. Ensimmäiset päivät bunkattiin jossakin maaseudulla, olinhan kyllä lunta nähnyt ennenkin, mutta nyt kun sen kanssa joutui tekemisiin monta kertaa päivässä - ja vielä narun jatkona - , en oikein ollut varma, mihin on tämä koira oikein joutunut. Ensin vähän hätäilin kun yhtäkkiä revittiin kodista ja sinne jäivät kaverit ja hyvänhajuiset huovat, mutta koska olen erittäin reipas koira, jäivät itkut ensimmäiseen automatkaan. Itse asiassa, on jännää nähdä niin paljon kaikkea uutta - 9 viikkoa olen nyt maailmassa ollut, ja nähnyt varmasti enemmän, kuin moni muu haukku. Tyttö kuljetti minut kummallisessa vehkeessä uuteen kotiini, en tiedä mikä se kone oli, enkä juuri välittänytkään, nukuin koko matkan laukussani lempileluni koiratohvelin ja huopani kanssa. Koneessa oli mukava nainen, joka minulle tuli juttelemaan aina välillä - tunnistin puheen samaksi kieleksi kuin siellä, missä synnyin. Sitten kun tultiin ulos siitä laitteesta, niin oli taas ihmeellistä nähtävää vaikka millä mitalla! Siinä paikassa oli huisin liukkaat lattiat, ja joka puolella ihmisiä, jotka kantoivat ja vetivät kaikennäköisiä kasseja perässään. Kaiken lisäksi, nämä ihmiset päästelivät kummallisia äännähdyksiä, ihan erilaisia kuin siellä, missä olin tähän asti asunut. Joku Tyyppi tuli meidän luokse, sen kanssa matkustimme taas eteenpäin toisenlaisessa koneessa - näitä koneita olen kyllä nähnyt ennenkin - me matkustimme tällaisessa siihen kamalaan testiin missä pistettiin haukkuun piuhat kiinni yksitellen ja sitten ne makasivat liikkumattomina semmoisella korkealla pedillä, en tiedä mitä testasivat, mutta toivottavasti sinne ei enää tarvitse mennä...! Mutta siitä koneesta vielä: näissä kulkupeleissä on kyllä ihan mukava matkustaa, tämäkin surisee mukavasti, niin että pientä haukkua alkaa väkisinkin nukuttaa... Kun uuteen kotiin saavuimme, oli aika pimeää. Minua jänskätti niin, ettei pissakaan oikein tullut. Täällä paikassa ei kuitenkaan ollut sitä kylmää valkoista moskaa maassa, se on hyvä. Kantoivat minut sisälle taloon, ja pääsin heti haistelemaan paikkoja - löysin mukavan makuupaikan - varmaan minua varten valmiiksi laittaneet - mutta kun siinä rentouduin ja aloin tuntea oloni hyväksi, niin rentoutuipa myös koiran kroppa ja pisu tulla lirahti lattialle. Tyttö siivosi sen, ja niin tuo näyttää tekevän aina kun pisu pääsee - vaikka joskus sillä on kyllä kummallinen ilme naamalla pisuja pyyhkiessään. Olen myös huomannut nyt, kun koiran laskujen mukaan kymmenisen päivää olen täällä uudessa kodissani asunut, että kun pisuilen ja kakkailen tuonne kadun varteen, niin siitä tulee jotakin herkkua palkkioksi - se on osoittautunut oivaksi tavaksi saada hiukan makoista murkinaa kun liruttaa sinne - vaikka sisällä on lämpimämpää, niin siellä liruttelusta ei niitä herkkuja saa. Mikä lie ajatus siinäkin takana, mutta kun nopeasti tarpeensa tekee ulos, niin siellä ei kylmällä sateella tarvitse kauaa olla, ja silti saa palkkion! Se on osoittautunut ihan hyväksi systeemiksi.
Nämä ihmiset, joiden kanssa asun - ne vasta merkillistä väkeä ovat. Minulla on nukkumapaikka ihmisten makuupaikan vieressä, Tytön puolella. Pistivät koiran lattialle ja itse nukkuvat ylempänä, se on minusta kummallista. Mutta saanpa nukkua oman huopani kanssa, ja Tytön käsi ylettää minua silti hyvin silittämään, siihen on mukava nukahtaa. Aamuisin, kun nousen venyttelemään jalkojani, niin tuo Tyyppi hyppää sängystä ja kaappaa minut heti kainaloonsa - ikäänkuin pelkääkseen, että minä jotakin siihen päästän heti paikalla, vaikka vähän vain haluan venytellä. Sitten me käydään kadun varressa ja menen takaisin Tytön kanssa nukkumaan - joskus se kyllä loikoo aika pitkään, ja minulla meinaa jo nälkä tulla. Mutta ihan mukavia ihmisiä ne ovat, ruokapuolen hoitavat moitteettomasti ja leikkivätkin kanssani päivisin. Vaikka välillä, juuri silloin kun on hauskinta, ja minun tekee mieli heittää parit koirapiruetit, ne kantavat minut makuupaikalle ja hokevat jotakin kummallisia sanoja, ne kai tarkoittavat jotakin sellaista, että minun pitää nyt tässä olla eikä niitä piruetteja aleta vääntämään. Kun niillä silmä välttää, niin minä kyllä yritän aina tilaisuuden tullen livistää paikaltani vähän koiratossun kanssa painimaan, mutta eikös sieltä Tyttö tule jo taas ennen pitkää ja kantaa minut taas sinne makuupaikalle ja hokee samoja kummallisia sanoja. Tyyppi hokee niitä myöskin, kylläkin vähän eri tavalla se ne päästää ulos suustaan, mutta samaa kai ne tarkoittavat. Varsinkin Tytöltä ne tulevat sellaisella äänellä kyllä joskus, että on paras totella. Minun välillä tekee mieli näyttää niille ja livistää heti kun ne ovat selkänsä kääntäneet, mutta eipä ole koira pitkälle pötkinyt, kun se on jo taas makuupaikalle kannettu. Tyttö myös joskus pistää minulle peiton päälle - se on kyllä mukavan lämmin, mutta en ymmärrä miksi se katsoo minua niin tuimasti, kun alan hampaillani peittoa repimään - itsehän se sen siihen tarjolle laittoi!
Minä olen oppinut vaikka mitä uutta jo täällä - rappusiksiko niitä kutsutaan kun mennään ylös ja alas - no, niitä kuitenkin osaan jo mennä, tosin vain ylös - mutta sitäkin nopeammin! Välillä yritän harpata kaksi kerralla, mutta siinä kyllä välillä askel lipeää, ja sitten on otettava rauhallisemmin. Olen myös huomannut, että siitä saa palkkion, kun pyllyn pistää maahan ja pysyy paikoillaan. Kerran Tyypillä oli jotakin todella herkullista tassussaan, ja Tyttö pisti minun pyllyn maahan ennen kuin ehdin sen herkun napata. No, minä sitten olin ovela, ja pidin pyllyn maassa, mutta hivuttauduin vaivihkaa kohti herkkupalaa Tyypin kämmenellä, ja olin ihan jo lähellä kun Tyttö pysäytti minut ja piti pyllyäni maassa. Se oli minusta kummallista, kun pylly on maassa, niin mitä sillä on merkitystä, liikkuuko hiukkasen? Pysyin siinä sitten hetken, niin johan se herkkupala sieltä tuli kohti koiran kuonoa!
Tytölle varsinkin tulee hellittelyhetkiä aika usein - välillä Tyttö kyllä komentaa minua, mutta sitten se tulee taas hellittelemään, usein se silittelee minun masuani, mistä olen hyvin ylpeä! Tyttö myös usein nuuhkii minua, ja silloin minulla on hyvä tilaisuus leikkiä sen hiuksilla - niitä on kiva yrittää saalistaa hampailla! Tyttö ei kylläkään tykkää siitä niin kovasti, vaikka leikkiähän minä vain. Joskus kun minäkin oikein hellyn suukottelemaan, niin saatan innostua niin kovasti, että unohdan ettei hampaita pidä käyttää ihmisiin - hyvältä nuo kyllä maistuvat molemmat, sekä Tyttö että Tyyppi, mutta olen huomannut tosiaan, että herkkuja tulee enemmän kuin ei anna pusuja hampaiden kanssa.
Me kävimme kävelyllä puistossa päivä jokunen sitten, sielläpä vasta oli mukava juosta! Välillä minun pienet tassut kyllä väsyvät, sitten Tyttö tai Tyyppi auttaa ja kantaa hetken, mutta mukava siellä on haistella - voi niitä hajuja, minkälaisia siellä onkaan, ettepä usko!! Ja vieläpä, mitä me siellä näimme, oli koiria - ei kuitenkaan sellaisia kuin siskot ja veljet, vaan isompia, ja erinäköisiäkin. Ne jolkuttelevat siellä ympäriinsä omien ihmistensä kanssa, yksikin semmoinen iso ja musta tuli minua kohti - Tyttö otti minut syliin ja se oli hyvä se, en tiedä mitä se iso musta minusta oikein halusi. Vaikka ihan ystävälliseltä se vaikutti, ehkä halusi vain haistaa. Mutta minä olen kuitenkin niin hyvä pakkaus, että eihän sitä tiedä, vaikka olisi halunnut vähän maistaakin! Olen minä nimittäin sen verran hehkeä pakkaus.
Nyt minulla alkaa silmät lupata, taitaapa tämä koira lähteä untenmaille nyt! Minä kerron täällä aina silloin tällöin ajatuksistani, pidän teidät ajan tasalla siitä, mitä täällä maailmalla tapahtuu!
Pitäkäähän toverit häntä pystyssä, tämä tyttö kiittää ja kuittaa tältä illalta!
Pinja
nimi on Pinja, väri musta-valkoinen (black on white, ei toisinpäin), dalmatialaiseksi kutsuvat. Silmät taivaansiniset, ja luonne villi mutta suloinen, kuten asiaan kuuluu. Pyrähdin maailmaan ennen joulua viime vuoden puolella, ensimmäiset kahdeksan viikkoa asuin yhdeksän sisareni kanssa (vaikka pienin olinkin, niin pintani pidin kyllä sitkeästi, siinä sait isommat veljet tuta tassuissaan kuka on the ninja dog!!), sitten pörrötukkainen Tyttö tuli hakemaan minua kahden muun kummajaisen kanssa. Ensimmäiset päivät bunkattiin jossakin maaseudulla, olinhan kyllä lunta nähnyt ennenkin, mutta nyt kun sen kanssa joutui tekemisiin monta kertaa päivässä - ja vielä narun jatkona - , en oikein ollut varma, mihin on tämä koira oikein joutunut. Ensin vähän hätäilin kun yhtäkkiä revittiin kodista ja sinne jäivät kaverit ja hyvänhajuiset huovat, mutta koska olen erittäin reipas koira, jäivät itkut ensimmäiseen automatkaan. Itse asiassa, on jännää nähdä niin paljon kaikkea uutta - 9 viikkoa olen nyt maailmassa ollut, ja nähnyt varmasti enemmän, kuin moni muu haukku. Tyttö kuljetti minut kummallisessa vehkeessä uuteen kotiini, en tiedä mikä se kone oli, enkä juuri välittänytkään, nukuin koko matkan laukussani lempileluni koiratohvelin ja huopani kanssa. Koneessa oli mukava nainen, joka minulle tuli juttelemaan aina välillä - tunnistin puheen samaksi kieleksi kuin siellä, missä synnyin. Sitten kun tultiin ulos siitä laitteesta, niin oli taas ihmeellistä nähtävää vaikka millä mitalla! Siinä paikassa oli huisin liukkaat lattiat, ja joka puolella ihmisiä, jotka kantoivat ja vetivät kaikennäköisiä kasseja perässään. Kaiken lisäksi, nämä ihmiset päästelivät kummallisia äännähdyksiä, ihan erilaisia kuin siellä, missä olin tähän asti asunut. Joku Tyyppi tuli meidän luokse, sen kanssa matkustimme taas eteenpäin toisenlaisessa koneessa - näitä koneita olen kyllä nähnyt ennenkin - me matkustimme tällaisessa siihen kamalaan testiin missä pistettiin haukkuun piuhat kiinni yksitellen ja sitten ne makasivat liikkumattomina semmoisella korkealla pedillä, en tiedä mitä testasivat, mutta toivottavasti sinne ei enää tarvitse mennä...! Mutta siitä koneesta vielä: näissä kulkupeleissä on kyllä ihan mukava matkustaa, tämäkin surisee mukavasti, niin että pientä haukkua alkaa väkisinkin nukuttaa... Kun uuteen kotiin saavuimme, oli aika pimeää. Minua jänskätti niin, ettei pissakaan oikein tullut. Täällä paikassa ei kuitenkaan ollut sitä kylmää valkoista moskaa maassa, se on hyvä. Kantoivat minut sisälle taloon, ja pääsin heti haistelemaan paikkoja - löysin mukavan makuupaikan - varmaan minua varten valmiiksi laittaneet - mutta kun siinä rentouduin ja aloin tuntea oloni hyväksi, niin rentoutuipa myös koiran kroppa ja pisu tulla lirahti lattialle. Tyttö siivosi sen, ja niin tuo näyttää tekevän aina kun pisu pääsee - vaikka joskus sillä on kyllä kummallinen ilme naamalla pisuja pyyhkiessään. Olen myös huomannut nyt, kun koiran laskujen mukaan kymmenisen päivää olen täällä uudessa kodissani asunut, että kun pisuilen ja kakkailen tuonne kadun varteen, niin siitä tulee jotakin herkkua palkkioksi - se on osoittautunut oivaksi tavaksi saada hiukan makoista murkinaa kun liruttaa sinne - vaikka sisällä on lämpimämpää, niin siellä liruttelusta ei niitä herkkuja saa. Mikä lie ajatus siinäkin takana, mutta kun nopeasti tarpeensa tekee ulos, niin siellä ei kylmällä sateella tarvitse kauaa olla, ja silti saa palkkion! Se on osoittautunut ihan hyväksi systeemiksi.
Nämä ihmiset, joiden kanssa asun - ne vasta merkillistä väkeä ovat. Minulla on nukkumapaikka ihmisten makuupaikan vieressä, Tytön puolella. Pistivät koiran lattialle ja itse nukkuvat ylempänä, se on minusta kummallista. Mutta saanpa nukkua oman huopani kanssa, ja Tytön käsi ylettää minua silti hyvin silittämään, siihen on mukava nukahtaa. Aamuisin, kun nousen venyttelemään jalkojani, niin tuo Tyyppi hyppää sängystä ja kaappaa minut heti kainaloonsa - ikäänkuin pelkääkseen, että minä jotakin siihen päästän heti paikalla, vaikka vähän vain haluan venytellä. Sitten me käydään kadun varressa ja menen takaisin Tytön kanssa nukkumaan - joskus se kyllä loikoo aika pitkään, ja minulla meinaa jo nälkä tulla. Mutta ihan mukavia ihmisiä ne ovat, ruokapuolen hoitavat moitteettomasti ja leikkivätkin kanssani päivisin. Vaikka välillä, juuri silloin kun on hauskinta, ja minun tekee mieli heittää parit koirapiruetit, ne kantavat minut makuupaikalle ja hokevat jotakin kummallisia sanoja, ne kai tarkoittavat jotakin sellaista, että minun pitää nyt tässä olla eikä niitä piruetteja aleta vääntämään. Kun niillä silmä välttää, niin minä kyllä yritän aina tilaisuuden tullen livistää paikaltani vähän koiratossun kanssa painimaan, mutta eikös sieltä Tyttö tule jo taas ennen pitkää ja kantaa minut taas sinne makuupaikalle ja hokee samoja kummallisia sanoja. Tyyppi hokee niitä myöskin, kylläkin vähän eri tavalla se ne päästää ulos suustaan, mutta samaa kai ne tarkoittavat. Varsinkin Tytöltä ne tulevat sellaisella äänellä kyllä joskus, että on paras totella. Minun välillä tekee mieli näyttää niille ja livistää heti kun ne ovat selkänsä kääntäneet, mutta eipä ole koira pitkälle pötkinyt, kun se on jo taas makuupaikalle kannettu. Tyttö myös joskus pistää minulle peiton päälle - se on kyllä mukavan lämmin, mutta en ymmärrä miksi se katsoo minua niin tuimasti, kun alan hampaillani peittoa repimään - itsehän se sen siihen tarjolle laittoi!
Minä olen oppinut vaikka mitä uutta jo täällä - rappusiksiko niitä kutsutaan kun mennään ylös ja alas - no, niitä kuitenkin osaan jo mennä, tosin vain ylös - mutta sitäkin nopeammin! Välillä yritän harpata kaksi kerralla, mutta siinä kyllä välillä askel lipeää, ja sitten on otettava rauhallisemmin. Olen myös huomannut, että siitä saa palkkion, kun pyllyn pistää maahan ja pysyy paikoillaan. Kerran Tyypillä oli jotakin todella herkullista tassussaan, ja Tyttö pisti minun pyllyn maahan ennen kuin ehdin sen herkun napata. No, minä sitten olin ovela, ja pidin pyllyn maassa, mutta hivuttauduin vaivihkaa kohti herkkupalaa Tyypin kämmenellä, ja olin ihan jo lähellä kun Tyttö pysäytti minut ja piti pyllyäni maassa. Se oli minusta kummallista, kun pylly on maassa, niin mitä sillä on merkitystä, liikkuuko hiukkasen? Pysyin siinä sitten hetken, niin johan se herkkupala sieltä tuli kohti koiran kuonoa!
Tytölle varsinkin tulee hellittelyhetkiä aika usein - välillä Tyttö kyllä komentaa minua, mutta sitten se tulee taas hellittelemään, usein se silittelee minun masuani, mistä olen hyvin ylpeä! Tyttö myös usein nuuhkii minua, ja silloin minulla on hyvä tilaisuus leikkiä sen hiuksilla - niitä on kiva yrittää saalistaa hampailla! Tyttö ei kylläkään tykkää siitä niin kovasti, vaikka leikkiähän minä vain. Joskus kun minäkin oikein hellyn suukottelemaan, niin saatan innostua niin kovasti, että unohdan ettei hampaita pidä käyttää ihmisiin - hyvältä nuo kyllä maistuvat molemmat, sekä Tyttö että Tyyppi, mutta olen huomannut tosiaan, että herkkuja tulee enemmän kuin ei anna pusuja hampaiden kanssa.
Me kävimme kävelyllä puistossa päivä jokunen sitten, sielläpä vasta oli mukava juosta! Välillä minun pienet tassut kyllä väsyvät, sitten Tyttö tai Tyyppi auttaa ja kantaa hetken, mutta mukava siellä on haistella - voi niitä hajuja, minkälaisia siellä onkaan, ettepä usko!! Ja vieläpä, mitä me siellä näimme, oli koiria - ei kuitenkaan sellaisia kuin siskot ja veljet, vaan isompia, ja erinäköisiäkin. Ne jolkuttelevat siellä ympäriinsä omien ihmistensä kanssa, yksikin semmoinen iso ja musta tuli minua kohti - Tyttö otti minut syliin ja se oli hyvä se, en tiedä mitä se iso musta minusta oikein halusi. Vaikka ihan ystävälliseltä se vaikutti, ehkä halusi vain haistaa. Mutta minä olen kuitenkin niin hyvä pakkaus, että eihän sitä tiedä, vaikka olisi halunnut vähän maistaakin! Olen minä nimittäin sen verran hehkeä pakkaus.
Nyt minulla alkaa silmät lupata, taitaapa tämä koira lähteä untenmaille nyt! Minä kerron täällä aina silloin tällöin ajatuksistani, pidän teidät ajan tasalla siitä, mitä täällä maailmalla tapahtuu!
Pitäkäähän toverit häntä pystyssä, tämä tyttö kiittää ja kuittaa tältä illalta!
Pinja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
